Monien opettajien mielestä koulutusjärjestelmämme suurin yksittäinen ongelma on kolmiportaisen tuen avulla toteutettu, nykymuotoinen inkluusio. Vaikka senkin epäkohdissa on taustalla aliresursointi, haluan silti tarkastella inkluusion nykytoteutuksen ongelmia.
Inkluusioajattelussa on kyse tasavertaisuudesta ja yhdenmukaisuudesta; kaikille oppilaille halutaan antaa mahdollisuus olla mukana yleisopetuksessa, eikä ketään haluta sulkea pois tai eristää ryhmästä heidän erilaisuutensa vuoksi. Ideana tässä on toimia eri tavalla kuin aiempina vuosikymmeninä, jolloin erityisoppilaat suljettiin omiin ryhmiinsä, eivätkä he juurikaan olleet tekemisissä muiden kanssa. Inkluusion periaate on siis oikein kaunis ja kannatettava, sillä parhaimmillaan se vähentää negatiivista leimautumista, jolla on kauaskantoiset haittavaikutukset mm. minäkäsityksen, itsetunnon ja oppimistulosten kannalta.
Kolmiportainen tuki taas tarkoittaa sitä, että oppilaalle pyritään antamaan oikea-aikaista tukea joustavasti. Yleinen tuki kuuluu kaikille, mutta tehostettuun tukeen tarvitaan pedagoginen arvio sekä oma oppimissuunnitelma, ja erityiseen tukeen taas tarvitaan pedagoginen selvitys, erityisen tuen päätös ja henkilökohtainen opetuksen järjestämistä koskeva suunnitelma. Tavoitteena on siis, että oppilaat ovat mahdollisimman paljon oman opetusryhmänsä kanssa, mutta pienryhmäopetusta on mahdollista saada joillekin tunneille. Erityisopetuskin pyritään usein toteuttamaan samanaikaisopetuksena, jolloin erityisopettaja ja opettaja toimivan tunnilla samanaikaisesti.
Kolmiportaisen tuen suunnittelussa ja toteutuksessa tehtiin kuitenkin se virhe, että siitä pyrittiin tekemään kustannusneutraali. Tämä sama ongelma on läsnä lähes kaikissa koulutusuudistuksissa. Jo pelkästään se, että vaikeastikin keskittymis- ja käytöshäiriöiset oppilaat integroidaan yleisopetuksen ryhmiin, vaatii jokaiseen ryhmään enemmän aikuisia, mikä automaattisesti nostaa kustannuksia. Realistisesti on siis ollut aivan selvää jo alusta asti, että inkluusio vaatii enemmän resursseja kuin vanhanmallinen segregaatio. Segregaatiomalli ei tietenkään ole enää asianmukainen, mutta jonkinnäköinen välimaasto olisi hyvä löytää. Kolmiportainen tuki on myös huomattavasti lisännyt tukeen liittyvien asiakirjojen täyttämistä, mikä on tullut kaiken muun opettajantyön päälle. Monet opettajat nimeävät tämän lisätyön kuormittavaksi tekijäksi.
”Monet opettajat kokevat, että juuri inkluusion nykytoteutus on suurimmassa roolissa heidän työnsä kuormittavuuden lisäämisessä.”
Monissa paikoissa kävi myös niin, että jo suunnitellut resurssit hävisivät säästöpaineessa. Käytännössä siis pienryhmiä lakkautettiin, koska “enää niitä ei tarvittu”, ja inkluusiota käytettiin säästökeinona. Onneksi pienryhmiä on kuitenkin lisätty lakkautusten jälkeen, sillä käytännön arki osoitti ne tarpeellisiksi. Tällainen “säästöinkluusio” ei tietenkään ole inkluusioajattelun hengen mukaista, joten syitä siihen on etsittävä koulutuksen jatkuvista leikkauksista.
Haluan kuitenkin leikkausten lisäksi tuoda esille joitakin epäkohtia, joita nykymallisessa inkluusion toteutuksessa ilmenee. Ensinnäkin, inkluusioajatus on alusta asti ollut utopistinen, sillä meillä ei ole koskaan ollutkaan riittävästi resursseja sen kunnolliseen toteutukseen. Lasten ja nuorten pahoinvointi sekä erityisen tuen tarve on muutenkin lisääntynyt, mikä näkyy suoraan oppilaiden oireilussa koulussa. Tämä taas vaikuttaa kaikkien oppilaiden ja opettajien jaksamiseen ja hyvinvointiin sekä oppilaiden oppimistuloksiin. Käytännön ongelmien lisäksi kolmiportaisen tuen tuoma ylimääräinen lisää opettajien työn uuvuttavuutta, mikä myöskin heijastuu kaikkeen tekemiseen.
Vaikka inkluusioajattelussa onkin hyvät lähtökohdat, on nykyjärjestelyä muutettava, vaikka sitten inkluusioperiaatteesta tinkimällä. Käytännössä erityisen tuen oppilaiden ja ei-erityisten oppilaiden oikeudet saattavat mennä ristiin. Kumpaa pitäisi priorisoida: kaikkien oikeutta luokkarauhaan vai haasteellisen oppilaan oikeutta yleisopetuksen ryhmään? Oppimisvaikeuksinen oppilaskaan ei saa nykyjärjestelmässä läheskään aina tarvitsemaansa tukea.
Inkluusio ei tietenkään poissulje pienryhmiä ja niitä käytetäänkin nykyään joustavasti. Mielestäni pienryhmien käyttöä pitäisi kuitenkin lisätä entisestään ja yleisopetuksessakin hakea ratkaisuja joustavista tasoryhmistä. Näin sekä opettajat että oppilaat voisivat keskittyä paremmin juuri tietyntasoisiin ongelmiin kussakin oppiaineessa ja saada enemmän onnistumisen kokemuksia vertaisryhmässä. Oppilas voisi halutessaan ja osaamisensa puitteissa vaihtaa ryhmää muutaman kerran vuodessa, eism. jakson/syklin vaihtuessa.
Emme voi jatkaa samalla tiellä vain siksi, että nykymallissa on taustalla validi inkluusiajattelu. Monet opettajat kokevat, että juuri inkluusion nykytoteutus on suurimmassa roolissa heidän työnsä kuormittavuuden lisäämisessä.
TUOMAS KAUKORANTA 