Tänään käsittelen maanpuolustusta ja sitä, miten mun oma suhtautuminen siihen on muuttunut. Toivottavasti se avaa jotain näkymiä ja lisää yhteisymmärrystä sekä oikeiston että vihervasemmiston perspektiiveihin.
Mä olin nuorempana siis aika selkeästi vihervasemmistolainen, mutta olen sittemmin liikkunut kohti oikeistoa ja jäänyt arvokarttojen keskivaiheille. Mä olen aina kokenut olevani ns. maailman kansalainen ja että meitä on täällä vain yksi ihmisrotu, jonka pitää oppia elämään sovussa ja yhteistyössä. Mun mielestä meillä kaikilla on paljon opittavaa toisiltamme ja siksi esim. matkustelu avoimin mielin onkin niin opettavaista. Olen myös aina suhtautunut epäilevästi kansallisylpeyteen ja patriotismiin, koska siitä on vain pieni askel muukalaisvihaan ja rasismiin. Tästä on traagisia esimerkkejä historiassa, mutta valitettavasti pinnan alla kupliva nationalismi tai rasismi tulee yllättäen ilmi ihan arkisissakin keskusteluissa. Ja sitten jos asiasta mainitsee, saattaa kuulla “Hei c’mon Tuomas, kaikkihan me ollaan vähän rasisteja.” Näiltä osin minun oli oikein helppoa ja luonnollista olla vihervasemmistolainen nuorempana, enkä ole näiltä osin juurikaan mieltäni muuttanut.
Hyvinvointiyhteiskunnan perspektiivistä on ylipäätään helppo tarttua rasismiin ja muihin ongelmiin, jotka korostuvat, kun ihmisiä ei enää kuole päivittäin nälkään tai puutteellisen hygienian ja terveydenhuollon vuoksi. Toimiva yhteiskunta ja kansainvälinen yhteistyö tuuditti minut myös ajatukseen siitä, että länsi-Euroopan sodat on jo sodittu ja että modernit sivistysvaltiot voivat sopia asioistaan erilaisin kansainvälisin sopimuksin ja liittoumin.
Poliittista historiaa opiskellessani opin tietysti myös sen, että idea kansallisvaltiosta on vain n. 150 vuotta vanha, keksimällä keksitty konsepti. Ja vaikka se nyt tuntuukin itsestään selvältä ja ikuiselta totuudelta, on sen syntyyn ja synnyttämiseen ihan selkeät historialliset ja ideologiset syyt.
Toisin sanoen, sota on aina pahasta, kansallismielisyys flirttailee rasismin kanssa ja kansallisvaltio on keinotekoinen konstruktio. Tämän perusteella oli minun sitten vihervasemmistolaisena akateemikkona helppoa viinilasini ääressä julistaa, että maanpuolustukselle ei ole oikeutusta, sillä siinähän väkivalloin puolustetaan keinotekoista ideaa, ja että meidän pitää jo kasvaa yli moisesta barbarismista, sillä olemme kaikki maailman lapsia.
Sitten Venäjä valtasi Krimin niemimaan Ukrainalta. Siis vain otti omakseen, koska siitä tuntui siltä. Oli kuulemma historiallisesti oikeutettua. Ja siinä vaiheessa vihervassari-Tuomas joutui kasvokkain todellisuuden kanssa. Jos näin voi tapahtua vielä nykyaikana Ukrainassa, niin miksi näin ei voisi tapahtua Suomessa? Etenkin, kun Venäjä vain voimistuu, mitä kauemmas menneisyyteen Neuvostoliiton sortumisen jälkeinen kaaos ja hätä painuvat.
Tästä voidaankin hypätä nykyaikaan ja hieman pidemmälle kehittyneisiin ajatuksiin.
Edelleenkin olen sitä mieltä, että sota on aina pahasta, mutta koska maailma on epäreilu, eivätkä ihmiset aina ajattele juuri sinun parastasi, on meidän pakko huolehtia siitä, että pystymme puolustautumaan vihamielisiltä toimijoilta nyt ja tulevaisuudessa.
Kansallisvaltio on edelleenkin verrattain uusi ja ideologinen konstruktio, mutta kun arvioidaan erilaisia perusteita määritellä valtion ja ihmisryhmän yhteys, on yhteinen maa, kieli, kulttuuri ja historia melko toimivia, etenkin kun Suomen eri heimot on nyt saatu viimeisen sadan vuoden aikana yhdistettyä suomalaisiksi. Totta kai meidän on jatkuvasti kehitettävä ja päivitettävä kansallisvaltion ideaa, etenkin siitä näkökulmasta, ettei suomalaisuus voi olla kiinni ihonväristä.
Kansallismielisyys ja patriotismi ovat edelleen hieman hankalia käsitteitä, sillä etenkin internetissä on helppo löytää esimerkkejä siitä, miten nämä johtavat rasismiin tai ovat vain hyväksyttäviä peiteilmauksia rasistiselle puheelle.
MUTTA on aivan yhtä selvää, että on olemassa positiivsta, voimaannuttavaa ja rakentavaa isänmaallisuutta, jossa ei ole mitään pahaa. Tämä voi ottaa monia muotoja, esimerkiksi ylpeys siitä, miten hyvin Suomessa asiat toimivat, aikataulut pitävät ja ihmisiin voi pääasiassa luottaa. Nämä ovat globaalisti ja jopa Euroopassa niin harvinaisia asioita, että niistä kannattaa olla ylpeä. Toisin kuin talvisodan tapahtumiin, näihin voi meistä jokainen arkielämässään vaikuttaa ja parantaa entisestään. Myös Suomen puhdas luonto, hyvä koulutusjärjestelmä ja teknologiset mahdollisuudet ovat hyviä ylpeydenaiheita. Ja tietysti se paljon vähätelty suomalainen ruoka. Puhtaista raaka-aineista tehty terveellinen ja hienovaraisten makujen kotiruoka on ehdottomasti juhlistamisen arvoista. Toisaalta myös pistävän rakentava kritiikki suomalaista yhteiskuntaa kohtaan on nimenomaan isänmaallista, eikä päinvastoin, vaikka monet siitä puolustuskannalle hypähtävätkin. Suomi on hyvä maa asua, mutta täällä on paljon asioita, jotka voitaisiin tehdä paljon, paljon paremmin.
Ja sitten takaisin maanpuolustukseen. Nyt kun olen matkustellut ja elänyt ulkomailla, ja ylipäätään yrittänyt oppia aina vain lisää yhteiskunnallisista ja kulttuurisista asioista, on suomalaisen yhteiskunnan puolustamisen merkitys radikaalisti kasvanut. Tämä ei liity mitenkään ihonväriin, kansallisuuteen, meidän historiaamme tai edes meidän kieleemme, vaan kaikessa yksinkertaisuudessaan tähän: vastoin kaikkia odotuksia ja suurimmasta osasta maailmaa poiketen, me olemme saanut rakennettua toimivan yhteiskunnan, missä käytännön arki, tasa-arvo, turvallisuus ja moni muu asia toteutuu toimivalla tavalla. Tämä on äärimmäisen harvinaista ja puolustamisen arvoista. Tätä yhteiskuntaa pitää puolustaa aseellisten ja kyberhyökkäysten lisäksi myös autoritääriseltä liikehdinnältä, oli kyseessä sitten kotimaisen oikeiston tai vasemmiston äärilaidat tai ääri-islamin tuomat epäterveet virtaukset. Suomen kaltainen maa on globaali harvinaisuus ja sitä on vaalittava.
Nyt on teidän vuoronne kommentoida: puhunko järkevää asiaa vai pitääkö pasha palauttaa pöytälaatikkoon?
TUOMAS KAUKORANTA 