Tänään käsitellään intersektionaalista feminismiä ja sen murrosikäistä serkkua, woke-mölinää.
Meinasin blastata aiheesta ihan huolella, mutta kun tuttavani muistutti aiheesta keskusteltaessa, että intersektionaalisuus on ihan varteenotettava analyyttinen työkalu akateemisessa kontekstissa, tämäkin teksti rauhoittui. Yritän nyt siis käsitellä intersektionaalisuutta mahdollisimman objektiivisesti ja nostaa esiin tulevia ongelmia. Woke-liikehdintää en edes yritä ottaa tosissaan, sillä sen on vain intersektionaalisuudesta kasvanutta, epämuodostunutta ja lapsellista mölinää.
Intersektionaalisuus on kriittiseen rotuteoriaan pohjaava analyyttinen työkalu, joka tarkastelee miten ihmisten sosiaalisten ja poliittisten identiteettien yhdistelmät luovat erilaisia syrjinnän ja etuoikeuden muotoja. Ideana tässä on periaatteessa se, että jos yksilöllä on useita identiteettejä, jotka saattavat aiheuttaa syrjintää (esim. etnisyys, sukupuoli tai seksuaalinen suuntaus), tulee hänelle vastaan tilanteita, joissa syrjintä kumuloituu kaikkien näiden identiteettien risteymänä. (Englanniksihan risteys on intersection.)
Naisia syrjitään enemmän kuin miehiä, tummaihoisia enemmän kuin valkoisia, ja homoja enemmän kuin heteroja. Näin ollen siis esimerkiksi tummaihoinen lesbonainen kohtaa useammin syrjintää kuin valkoinen heteronainen, ja valkoista heteromiestä syrjitään yleisesti ottaen kaikista vähiten. Käänteisenä ilmiönä voidaan myös katsoa, että mitä vähemmän syrjitään, sitä enemmän on ns. etuoikeutta (ts. vapautta syrjinnästä), joten intersektionaalisesta perspektiivistä valkoiset heteromiehet nähdään kaikista etuoikeutetuimmiksi länsimaisessa kontekstissa.
Kun asiaa lähestytään akateemiset lasit päässä, on se hyvin mielenkiintoinen, enkä oikeastaan näe mitään ongelmaa intersektionaalisessa analyysissa. Kaikki älyllisesti rehelliset ihmiset myöntävät, että tiettyjä ihmisryhmiä syrjitään enemmän kuin toisia, niin avoimesti kuin ns. huomaamatta. Erityisen ongelmallisia ovat tilanteet, joissa esim. kantaväestön syrjimään etniseen vähemmistöön kuuluva yksilö kuuluu myös seksuaaliseen vähemmistöön, jota tuossa etnisessä vähemmistössä syrjitään vielä jyrkemmin kuin kantaväestön keskuudessa. Analyyttisenä työkaluna intersektionaalisuus voi siis tuoda ilmi sellaisia näkökantoja, joita esim. perinteinen feminismi tai rasismin vastainen aktivismi ei huomaisi.
Noniin, sitten päästään siihen yhteiskunnalliseen puoleen! Analysoidun syrjinnän tai etuoikeuden perusteella ei voi millään vetää yksinkertaisia johtopäätöksiä siitä, mitä sen suhteen pitäisi tehdä. Se vain osoittaa ongelmat, joihin pitäisi sitten löytää perustellut ratkaisut. Valitettavasti intersektionaalisuus on nostettu analyyttisestä työkalusta yhteiskunnalisen keskustelun ja toiminnan ohjenuoraksi, sivuvaikutuksia sen kummemmin miettimättä.
Intersektionaalisuuden suurin ongelma toimintaa ohjaavana ideologiana on siinä, että se keskittyy nimenomaan näihin syrjintää aiheuttaviin identiteetteihin. Siinä päästään siis aivan identiteettipolitiikan keskiöön: sen sijaan, että olisit ensisijaisesti yksilö, oletkin ensisijaisesti jonkun ihmisryhmän edustaja. Sinun omat ajatuksesi, oma persoonasi ja oma toimintasi ovat toissijaisia sinun etnisyytesi, sukupuolesi ja seksuaalisen suuntautumisen rinnalla. Toisin sanoen synnynnäiset asiat, joihin et voi vaikuttaa, ovatkin asemasi määrävä tekijä intersektionaalisessa arvohierarkiassa. Jos kuulut ryhmiin, joita on perinteisesti syrjitty enemmän, olet ylempänä, mutta jos olet esim. valkoinen, kristitty, ns. cis-heteromies, olet hierarkian alimmaisena.
Tällaiselle on jo hyvin vakiintunut termi: rasismi. Ideologiana intersektionaalisuus on siis ihmiset toisiaan vastaan asettava ja rasistinen. Mitä tapahtui tasa-arvon tavoittelemiselle ja sille, että kaikenlaisten ihmisten tulisi elää sulassa sovussa? Mitä tapahtui Martin Luther Kingin unelmalle siitä, ettei ihmisiä arvioitaisi heidän ihonvärinsä, vaan luonteensa ja tekojensa perusteella?
Erityisen vaaralliseksi ideologisen intersektionalismin tekee se, että siinä oletetaan valkoisten alistuvan kiltisti kohtaloonsa, kun muut käyttävät valtaansa identiteettipolitiikan keinoin. Samalla unohdetaan, että valkoisilla eurooppalaisilla on menestyksekäs historia identiteettipoliitiikan ääripäissä, aina kolonialismista kansallissosialismiin. Täysin samaa identiteettilogiikkaa käyttäen, voisi uusnatsi lähteä puhumaan valkoisen ylivallan puolesta. Jos kaikki kerran riippuu sun etnisyydestä, sukupuolesta ja seksuaalisesta suuntauksesta, mitä tapahtuu kun valtaväestön ei-suvaitsevaiset edustajat päättävät, että se on sitten meidän porukka ennen ketään muuta. Rotusota? Sitäkö tässä haetaan?
Toisin kuin aiemmat seksismin ja rasismin vastaisen virtaukset, jotka pyrkivät tasa-arvoon puhuttelemalla ihmisyyden parempia puolia, herättää ihmiset erotteleva intersektionaalisuus monissa defenssireaktioita, heimokuntaisuutta ja lisää rasismia. Ja tätä negatiivista vaikutusta lisää erityisesti woke-kulttuuri, jossa intersektionaalisen ideologian asiat yksinkertaistetaan protestimuotoisiksi sloganeiksi, joskus jopa aivan absurdeiksi vaatimuksiksi tai väitteiksi. Näistä esimerkkeinä mainittakoon vaatimus poliisin rahoituksen lakkauttamiseksi tai väite siitä, että matematiikka on rasistista. Se mitä “woke” on alunperin tarkoittanut afrikanamerikkalaisen kulttuurin sisällä on ollut hyvinkin järkevää yhteiskunnallista tiedostamista ja hereillä oloa, mutta nykyään se on pelkkää keskenkasvuista kilpahuutoa.
Paradoksaalisesti se, että kollektivistinen intersektionaalisuus-ideologia (kutsuttakoon sitä nyt vaikka ’intersektionalismiksi’) sivuuttaa yksilön keskeisyyden, on itse asiassa suuri heikkous filosofiselta näkökannalta. Meillä kaikilla on lukemattomia identiteettejä, minäkin voisin tilanteesta johtuen identifioitua valkoiseksi, heteroksi, mieheksi, aviomieheksi, riihimäkeläiseksi, suomalaiseksi, eurooppalaiseksi, opettajaksi, jne. Kuka määrää, mitkä näistä identiteeteistä ovat tärkeimpiä, ja millä valtuuksilla?
Entä jos valkoinen heteromies onkin koditon ja huumeriippuvainen? Intersektionalismin ideologian mukaan hän on edelleen etuoikeutettu. Mikä on hänen etuoikeutensa verrattuna arfikanamerikkalaiseen miljönäärikoripalloilijaan? Tai vaikkan ex-presidentti Barack Obaman tyttäriin, jotka toki ovat ei-valkoisia naisia.
Jos tähän synnynäisten ja elämän varrella omaksuttujen identiteettien kanin koloon sukeltaa riittävän syvälle, huomaa että jokaisella ihmisellä on kymmeniä, ellei satoja identiteettejä. Jokainen ihminen siis kuuluu satoihin viiteryhmiin, jotka tulevat ilmi eri suunnilta tarkastellessa. Näin ollen siis kaikki ovat sekä syrjittyjä että etuoikeutettuja ja liiallisen identiteettimäärän myötä on vedettävä vain yksi johtopäätös: kaikista paras tapa käsitellä jokaista identiteettisekamelskaa, mikä meissä asustaa, on käsitellä jokaista ihmistä yksilönä. Yksilön, jolla on vastuu sanoistaan ja tekemisistään.
Paradoksaalista tässä oli se, että yksilön sivuuttavan intersektionalismin looginen päätepiste on ihmisen kohtaaminen yksilönä, mihin saatettaisiin päätyä muutaman vuosisadan lisämietinnän myötä. Siihen lopputulokseen me länsimaissa päädyimme jo pari sataa vuotta sitten, joten turha käydä samaa kierrosta uudestaan. Heitetään intersektionaalisuus takaisin sinne analyyttiseen työkalukoppaan, minne se oikeutetusti kuuluukin, ja aletaan puhua yhteiskuntafilosofiasta järkevällä tavalla.
Noniin! Kerro kommenteissa oliko nämä ajatukset järkeviä vai pitääkö pasha palauttaa pöytälaatikkoon.
TUOMAS KAUKORANTA 